Kävele sata metrii mun kengissä, selviit hengissä, mut sun elämäs ei oo entistä

Reilu vuos sitte ehkäpä marraskuussa lähin mun viimesimmästä seurustelusuhteesta. Sillon elin elämäni vaikeimpii aikoja, olin laihduttanu 14kg, tuskailin koulunkäynnin kaa ja itkin päivittäin. Laihduttamine oli vieraannuttanu mua koko ajan kauemmas mun sillosesta poikaystävästä, vaik se tieski et mul on vaikeeta syömisen kaa. Lopulta kuitenki tuntu etten enää jaksa laittaa energiaa seurusteluu, ja musta tuntu pahalta mun poikaystävän puolesta, ku se ois voinu saada paremman, normaalin suhteen, mikä ei sillo onnistunu mun kaa. Vaik se päätös oli vaikee, nii lopulta jätin sen, vaik oisin toivonu et se ois jättäny mut, ku mul ei kerra ollu "oikeeta" syytä jättää sitä. Halusin olla epäitsekäs ja erota siks, koska mun ongelmat satutti sitäki. Silti se tuntu loppuu asti itsekkäältä.

Sen jälkee ku oltii erottu, tein varmaa elämäni toiseks vaikeimman päätöksen, ja lopetin vielä mun kymmenisen vuotta kestäneen harrastuksen. En enää saanu siit samanlaista iloo, otin jokasen kritiikin liikaa itteeni ja pidätin itkuu melkei joka treeneissä. Lopettamisen jälkee mul oli varmaa vuoden viel huono omatunto siitäki, koska en pystyny kertoo mun joukkuekavereille siitä päin naamaa, en pystyny ees ite ilmottaa siit valmentajille. Ajattelin et koko joukkue vihaa mua, koska en kertonu niille mitää syytä. Oon vasta vähä aikaa sit alkanu päästä sujuks asioiden kanssa, ja alkanu ajatella, et ehkä ne ei mua vihaakkaa.

Nyt ku katon sen vuoden taaksepäi, nii joltai kantilta vois ajatella et paljon parannusta on tapahtunu. Mulla kävi tuuri, ku pääsin nopeesti hoitoo diagnoosien saannin jälkee ja sain pysyvän hoitosuhteen. Käyn edellee viikottain polilla, ja masennuslääkitys on ollu päällä yli vuoden. "Sain" painon (ihan liian) nopeesti takas normaaliks. Onnistuin rämpimää lukion läpi normaali aikataulussa, vaikka välillä tuntu et oisin voinu jättää koko homman. Kaikista vaikeuksista huolimatta taidan saada sen lakin päähä kuukauden päästä ja valmistuu. Oon hakenu muutamii ammattikorkeekouluihi, ja nyt oottelen pääsykoekutsui.

Mutta. Kaikest huolimatta, ei tää mitää elämää oo vieläkää. Okei, en enää itke päivittäi, mut en oikeestaa itke enää ollenkaa. En vaa pysty. Vaikken tunne itteeni enää samal taval masentuneeks, en tunne itteeni myöskää iloseks. En tiiä onks se lääkityksen vai minkä "ansioo", vai oonko vaa turtunu kaikkee, mut musta oikeestaa tuntuu aina samalta, eli ei oikeestaa miltää. Syömisasioiden kaa painiskelen edellee päivittäi, ja mun on vaikee uskoo et tulisin koskaa hyväksyy itteeni tälläsenä. Ei mulla siis oo muuta vaihtoehtoo ku laihduttaa taas.

Harhauduin ny vähä aiheesta, mut miks alunperin aloin kirjottaa siit mun exästä, oli se, et oon miettiny teinkö sillo mahollisesti elämäni virheen ku jätin sen. Muutama kuukaus sitte sil alko olee juttuu yhen uuden kaa, siihe asti me oltii oltu tekemisis enemmä tai vähemmä, millon vaikutti et se on kiinnostunu ja millon taas et mä olin. Ja nyt ne seurustelee. Tottakai oon onnelline sen puolesta, koska tää ihmine on edellee mulle tärkee ja toivon sille pelkkää hyvää, mut kyl mä silti olin ja oon samaa aikaamustasukkane ku nään ne yhessä. Vai lieneeköhä sitte kateutta. Mut kyl se pistää miettii, et löydänkö enää samanlaist ihmistä mun rinnalle.

Tiiän kokemuksesta, et aina jos mul on ollu joku, nii mun masennus- ja syömishäiriöpuolet on helpottanu, eikä nää asiat oo pyöriny mun mieles koko aikaa. Mulla on ollu muutamien ihmisten kaa juttuu, mikä ei oo kuitenkaa muuttunu mikskää vakavemmaks. Emmä valita mitää et "yhyy oon nii ruma ja läski ettei kukaa haluu mua", mut oon jollai tasol alkanu uskoo karmaa. Oon tehny asioita mistä en oo ylpee, nii muita kohtaa, ku itteeniki. Haluisin vaa tietää, et millon on taas mun vuoro kokee jotai hyvää.

Lalalalaa

Sain eile raahattuu itteni sinne ryhmäliikuntatunnille, jee. Ihana tunne ku pitkäst aikaa on lihakset kipeen, tietää et on tehny jotai. Mietin aamul et vois mennä lenkille, mut en sit jaksanu... Mut yritän pikku hiljaa alkaa liikkuu enemmän, ja eiköhä se siit sit lähe ku kuntoki alkaa palautuu ees siedettävälle tasolle! Onha mul koko kesäki aikaa lenkkeillä ja muuta, mä ku en oo tainnu elämäni aikana kertaakaa tääl Suomes missää yleisil rannoil olla, saatika sit missää muuallakaa ottaa aurinkoo. Omal takapihal maksimissaa, mut ei missää muitte silmien alla. Eli en kuole siihe vaik en "pääsiskää" sinne rannalle viel tänäkää vuonna.

Mun kohalla kyl kuitenki varmaa suurin este laihtumiselle on se alkoholi. Ystävä kutsu toiselle paikkakunnalle sen luo, mut vaik ensi olin suht innoissaa nii enää en. Tiiän et siin tulee kuitenki juotuu (ja mun tapauksessa paljon) ja nyt ku tää viikko on menny syömisten ja jopa liikunnan osalta iha hyvin, nii en tiiä haluunko heittää sitä hukkaa. Oon aika paska ystävä ku ees mietin tälläsii...

Mut joka tapaukses tän hetken ykkösjuttu vois olla se, et oikeesti vähennän dokaamista. Helpommin kuitenki sanottu ku tehty, ku välil tuntuu et se on ainoo keino mil saa pidettyy pään kasas.

Itsekuri ohoi?

Lakkiaisii on vähä yli kuukaus, enkä oo laihtunu yhtää. Voin siis hylkää ihonmyötäsen mekon (mikä tosin oli alunperinki lievästi sanottuna utopistinen haave). Mitä oon jaksanu tehä laihtumisen etee? En yhtää mitää. Ketä voin syyttää? Joo-o. Oon oksettava.

En oo jaksanu liikkuu yhtää, koska ei vaa oo yksinkertasesti huvittanu ja muutenki väsyttää koko ajan. Pelkällä ruokavaliolla laihtumine on kyl hidasta, muttei mahotonta. Mut siihe nähden mite paljo dokaan, on laihtumine aika kaukaa haettuu... Mistä tullaanki ristiriitaa, mikä joka viikko myllää mun pään sisällä.

Henkiseltä kantilta ajateltuna viikonlopun dokaamine on mun viikon kohokohta. Sillo oon paljon ilosempi, nauran ja rentoudun. Nauran nykyää tosi harvoin, ja on aika akward fiilis, ku kaverit nauraa jollekki "hauskalle" jutulle ja mä joko feikisti hörähdän sille jutulle tai hymyilen vaa. Ehkä mul on vaa maailman paskin huumorintaju? En kyllä usko. Mut siis, niiku sanottu, ehkä vois ajatella et mun masennuspuolen kannalta dokaamine on mulle "välttämätön" ilo. Sit on kuitenki mun syömishäiriöpuoli, joka muistuttaa siitä, etten ikinä voi laihtuu ku juon nii paljo. Ja mä en haluu mitää nii paljoo ku olla taas laiha. Kumpaa puolta mun siis pitäs kuunnella? Pitäskö mun yrittää olla ajattelemat kiloja ja olla ees kerran viikossa ilonen, vai kestää tätä harmautta nyt, jotta voisin tulevaisuudes nauttii upeesta kropasta?

Lueskelin vanhaa päiväkirjaa, ja 25.9.11 oon painanu 44.7kg. Nyt about puoltoist vuot myöhemmi painan suunnillee 60kg..... Hyi helvetti, mite kehtaan ees kirjottaa ton tänne.... Noh, ainaki ton luulis motivoivan mua alottaa taas kunnolla. Tänää otan itteeni niskasta kiinni ja meen ryhmäliikuntatunnille kavereiden kaa.

Ps. Mennää mahollisesti kaverin kaa viel enne lakkiaisii matkoille, ehkä toukokuun puoles välis. Montakoha kiloo saisin siihe mennes pois? 

False

Tuli täs mielee, et väite, et ''ei voi rakastaa muita ennenkuin rakastaa itseään", on täyttä potaskaa. En oo koskaa rakastanu itteeni, mut silti oon muutamaan kertaa ollu rakastunu. Tällä hetkellä inhoon varmaa eniten itteeni koko elämäni aikana, mut tiiän et silti voin rakastuu ja rakastaa.

No joo, en mä tollasii kliseitä ny oikeesti noin vakavasti ota, mut kumminki. Tapasin pari viikkoo sit yhen kiinnostavan ihmisen. Pitäs malttaa asioiden mennä niiku ne menee eikä hoppuilla liikoja. Mun on vaa vaikee oottaa kärsivällisesti ja toivoo. Mut on kesän aikana/jälkee dumpattu aika monta kertaa, ja vähä on mietityttäny et mikä mus on vikana. Lievästi sanottuna vaikeeta yrittää vaa luottaa siihe, et joku ihmine viel haluu tehä mun etee jotai.

Tänä viikonloppuna ois tarkotus olla selvinpäi. En tiiä tuleeko siit mitää, ainakaa ilman et mun pää hajoo. Huomen ois ainaki tarkotus mennä parin kaverin kaa salille pitkäst aikaa. Oon edellee ollu nii laiska et yököttää.

Luulin myös et nyt on (jo toiseks) iltapalaks ok syyä maitorahkaa ja taas sitä suklaa-pähkinä-myslii. Jos ny vaa ymmärtäisin pysyy niis normaaliruuis ja ruoka-ajois, nii ei tarttis sitte stressailla ja oksentaa. :c

Liikaa ruokaa......

En tajuu mite tää on taas tälläseks menny. Mistä lähtie oon muka ollu taas oikeutettu syömää mitä vaa eteeni saan? Broidi oli pitkästä aikaa meillä tän pääsiäisen ajan, nii meil on ollu normaalii enemmän ja parempaa ruokaa. Keskiviikkona ja torstaina olin dokaamas, ensimmäiselt illalt muisti meni ja toiselt sammuin kotii tultuani vessan lattialle. En ees haluu miettii niit kaloreit mitä tollasina iltoina ehin vetää... Perjantaina söin kai sillee aika normaalisti (eli paljon...).

Lauantaina mun oli tarkotus dokaa mut mul oli joku kahen päivän darra, nii tuli sit mentyy ekan kerra selvinpäi baarii! Eihä siit muute ois tullu mitää, mut siel oli yks loistava räppäri ja dj soittamas nii oli iha kiva fiilistellä selvinpäinki (en voi uskoo et sanon näi), tosin en pystyny menee sinne lavan etee heiluu ku tuli heti huono olo, mut oli siel yks mukava herra kene kaa istuin sitte siel sivussa. Kotii tullessa oli kiljuva nälkä, jote päätin syyä 4 paahtoleipää. Herää kysymys miksen voinu vaa mennä nukkuu.

Joka tapaukses eiline oli syömisten osalt pahin päivä, mul oli KOKO AJAN nälkä. Ensi lämpimäks ruuaks lihaa ja salaattii. Jälkiruuaks päätin syyä palan Vienettaa, mikä oli huono päätös. Oksensin sen. Sit jo parin tunni pääst oli taas nälkä, söin uudestaa lämmint ruokaa. Siitä parin tunni päästä pyysin äitii tekee mulle lettuja, oksensin. En tiiä tuliks kaikki ulos. Illan aikana söin vielä 2 ruisleipää juustolla, 4 ruisleipää avokadolla, 4 mandariinii, appelsiinin, jugurtin ja kulhollisen jotai suklaa-pähkinä-myslii.

Voisin tietenki yrittää selittää tota ruuan määrää darralla, tai vaik sillä et menkatki alko eile. Mut ei, kyl se vika on mun pään sisällä. Emmä enää nii helposti pystyis olemaa esimerkiks päivää syömättä, ja se on iha okei, mut miksen voi tyytyy siihe mitä oon jo syöny, miks mun pään sisäl sanotaa et ''nyt ku aloit jo syömää nii voit syyä viel lisää?'' Vihaan tälläsii päivii! Ei ois nii paha jos kysees ois vaa yks yksittäine päivä, mut täs on jo 5 huonoo päivää takana. Ahistaa nii helvetisti...

Who am I?

Hämmentävää, mua ei oo pitkää aikaa ahistanu näi paljoo lyhyen ajan sisällä. Periaatteessa mun elämää pitäis tulla suurii muutoksii, ku kuitenki (ehkä) pääsen ylioppilaaks ja pitäs miettii jatkoo. Jollai taval vois ajatella, et ny elämä vast kunnolla alkaa. Jos saisin jatko-opiskelupaikan, ja mahollisesti muuttasin vihdoi omaa kämppää. Nyt ku ei tarvii enää ees lukee, nii mul ei oo mitää tekemistä. En vaa jaksais mennä mihinkää töihi, saatika ees yrittää ettii mitää. Emmä oota et kaiken pitäs vaa tippuu mun sylii eikä mun ite tarttis tehä mitää, mut silti tuntuu jotenki kahlitulta. En tiiä mikä mun elämän suunta on, tai onko sellasta ees.

Tuntuu etten tiiä ees millanen oon. En tiiä millanen mun identiteetti on tai mitä mä haluun. Kaikkien mahollisten päätösten tekemine tuntuu ihan mahottomalta. Tajusin, etten ees tiiä millanen mun vaatetyyli on. Tiiän toki millasista vaatteista tykkään, mut emmä silti tiiä millanen haluisin olla. Nyt ku mul on liikaa aikaa eikä mitää tekemistä, oon alkanu miettii paljo pinnallisii asioit, ku ei oo mitää syvällisiikää ajatuksii. Oon muun muassa ostanu uusii meikkejä ja aatellu meikkaa paremmi. Värjäsin nyt ne hiuksetki, ja toivon et saisin ny käännettyy uuden sivun mun elämäs.

Kyl mä tiiän ettei vaa masistelemal voikkaa tapahtuu mitää, mut emmä oo sellane et mä eristäytysin kaikesta ja istusin vaa yksin kotona. Yritän pitää itteni kiireisenä, keksii kaikenlaist tekemist kavereitten kaa ja käyä viikonloppusin baarissa tutustumas uusii ihmisii. Silti vaa jotai puuttuu. Yritän jatkuvasti tehä mun elämäst paremman, mut mitää ei silti tapahu. Teenköhä vaa sit kumminki jotai väärin? Pitäskö jotai tehä enemmä?

Haluun alkaa taas elää.

Thursday

Alko ahistaa iha helvetisti. Huomenna yritän korottaa terveystietoo, mut saa nähä mitä siitäki tulee, ku en onnistunu pitää elämäni ensimmäisest lukusuunnitelmast kiinni. Onneks se on sentää jo läpi, ja huomenna tää koko kirjotushässäkkä on ohi. Toivosin et pääsisinki sit huomenna nollaamaa, mut saa nähä lähteeks kukaa mun kaa. Siin ois taas mun viikon kohokohta.

Aloin taas miettii yhtä ihmistä, jonka kaa ei olla enää tekemisis. Meil oli viime keväänä juttuu ehkä viikon verra, mut se viikko oli parast aikaa mun elämäs, oltii iha ku oltais seurusteltu. Meil meni vaa tuntei jutelles, kaikki mielipiteet ja ajatukset kohtas täydellisesti. Harmi vaa et tää herra oli eronnu vaa vähä aikasemmi pitkäst suhteest, ja ei sit ollu valmis uutee mun kaa. Nähtii kuitenki viel suht usei, ja meiä välit oli sellaset, et vaikkei välil vähää aikaa puhuttu, nii aina silti oli mukavaa ku taas nähtii. Sit joskus syksyllä nähtii viimesen kerra, minkä jälkee se ei enää puhunu mulle. Varmaa viimeks pari kuukautta sitte laitoin sille viestii, mut se ei vastannu mitää.

Vaik hyväksyin jo kauan sit sen etten välttämättä enää koskaa voi olla tän ihmisen kaa muuta ku kavereit, en silti haluu hyväksyy ajatust ettei oltais enää ollenkaa tekemisis. Punnitsen täs pitäskö taas yrittää puhuu sille, mut tuleeks siit taas entistä paskempi olo jos se ei vieläkää vastaa. Mul on nii ikävä sitä.

Eiline OLI syömisten suhtee hyvä päivä. Kunnes luulin illal et mul on oikeesti nii kova nälkä, et ny pitää syyä kunnolla. 3 sämpylää, 2 ruisleipää, 2 jugurttii, appelsiini, banaani. Varmaa jotai muutaki, mitä en ny muista. Ei ollu kaukana, etten alkanu keittää pastaa, paistaa pasteijoit tai sulattaa suklaakakkuu pakastimest. YÖK. Mun pitäs vaa muistaa kysyy iteltäni et kumpi on mulle tärkeempää: se et täytän sen hetkellisen tarpeen vai et laihdun. Kuulostaa ehkä ristiriitaselt et haluun dokaamaa ja haluun laihtuu, ku tiiän kyl et ne ei iha kulje käsi kädes. Mut dokauspäivä on mun herkkupäivä.