perjantai 27. joulukuuta 2013

Kuulumiset

Jooh täs taas pitkäst aikaa, mut eipä oo mitää intoo kirjottaa vieläkää parii sanaa enempää.

Tiivistettynä joululoman kuulumiset: oon lihonnu 2kg ja siks ahistaa ja masentaa, haluisin ryyppää ettei ahistais mut se lihottaa, itken vähä välii iha tyhjästä K:n eessä, varmaa vaa siks ku mul on täs kehossa nii paha olla. Kohta K ei varmaa jaksa katella mua enää, ku vuorotelle ärsyynnyn ja spiidaan pikku asioista, mutten kuitenkaa voi kertoo mistä se vois johtuu (en enää yritä, normaalipainosella ei voi olla syömishäiriöö ja masennusta en haluu tuua esille).

Että jee. Palaillaa ku vihaan itteeni ees vähä vähemmä.

tiistai 10. joulukuuta 2013

I'm losing it

En oo taaskaa oikee jaksanu pyörii tääl tai muis blogeis, ku oon edellee yrittäny löytää jonkulaist tasapainoo pääni kaa. Kaikki on kuitenki taas menny päi persettä, ei sillee muun ku syömisten kohalla, mut se taas vaikuttaa iha liikaa mun koko muuhu mielialaa.

Viikko sitte viikonloppuna söin iha kamalasti, ja viime torstaina painoo oli tullu lisää 100g tai jotai sinne päi. Okei, ei siinäkää viel mitää, mut sit ku se to-su meni iha sikailles, nii ei saatana mitkä morkkikset on ollu koko aja ja olo iha hirvee. Torstaina dokasin, perjantaina söin pizzan ja olin kaverin ylppäreissä eli söin sikana lisää mm. suklaakakkuu + join taas, lauantaina taisin syyä mm. piparitaikinaa ja suklaata ja muuta mukavaa + join taas, sunnuntaina suklaata, piparitaikinaa ja 3 isoo annosta lämmintäruokaa + kaikki muut pienemmät syömiset. Joo-o, mitä helvettiä... En tiiä uskallanko mennä vaa'alle perjantaina.

Lauantaina ja sunnuntaina mul kävi molempin päivin K:n seuras sillee, et ensi ärsyynnyin jostai pikkuasiasta, minkä jälkee väänsin itkut. En sillon oikee keksiny selitystä sille miks aloin ns. tyhjästä itkee, mut jälkikätee aateltuna luulen sen olleen sitä, et mul on vaa taas kerra aika paha olla mun kehossa. Tiiän et oon syöny iha hirveesti (4real paljo enemmä ku normaalisti syövä ihmine) ja varmaa siinä samalla lihonukki. En vaa oo jotenki pystyny pitää kontrollii taas yhtää, eikä joku normaali määrä herkkui oiskaa nii paha, mutku tuli taas vedettyy sitä tavaraa naamaa vaik vatsa oli jo iha liia täynnä valmiiks... Hyi saatana mulle tulee paha olo ku aattelenki tota viime viikonloppuu.

Tää on mun viimene kouluviikko enne joululomaa, mut emmä enää osaa olla ilonen siit loman alkamisesta. Jos mä jatkan tätä samaa rataa, nii oon joulun jälkee taas samoissa painoissa mistä lähin alunperi liikkeelle. Eile olin polin lääkärillä ja puhuttii aiheesta, mut ei ny ainakaa viel nostettu lääkitystä, koska sitä ahmimista ei oo kuitenkaa nii paljoo. Puhuttii kyl siitä et mun pitää yrittää syyä säännöllisesti, ettei tuu nii helposti mieli ahmii. Emmä oikee voi muutakaa tehä, mielummi pudotan vaikka 100g viikossa ku lihon yhtää.

Miks tää ny yhtäkkii on taas näi vaikeeta?

perjantai 29. marraskuuta 2013

Pikakuulumiset

Kirjotin eile pitkän postauksen ja tallensin luonnoksii, ja tietty onnistuin sen jälkee poistamaa koko paskan. Yritin alkaa kirjottaa uutta, mut vitutti nii paljo, etten jaksanu enkä jaksa vieläkää.

Piti vaa sanomani, et tänää yllätyin ilosesti! Oon syöny paskasti ja läskeilly viimeset pari viikkoo, ja tänää ku kävin vaa'al, nii se paino oliki tippunu! Eli ihmiset, sen sijaa et aina vaa kiduttaisitte itteenne näläs, nii kokeilkaa välillä syyä. Nimimerkillä "terveellisempi laihdutus" ja syömällä painoa alaspäi. Ei sillä et tarkotuksella aikosin jatkaa läskeilyy, mut välillä se oikeesti toimii ilmeisesti buustina aineenvaihdunnalle.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Parempaa jo

Kivaa tulla vaihteeks kirjottaa, et mulle kuuluu täl hetkel aika hyvää. Viimeset pari viikkoo tuli taas aika pohjal rämmittyy, mut ny tuntuu et alkaa taas helpottaa. Vaik ne pohjakosketukset tuntuuki pahalta ja on helvetin raskaita, ja niit varmasti tulee vielä etee, nii tuntuu hyvältä muistaa taas et sieltä ei pääse ku ylöspäi.

Oon ahistellu aika paljo syömisii ja painoo. Viime perjantaina kävin vaa'alla ja oli muistaakseni jotai huimat -100g lähteny parin viikon takasesta painosta, eli vaik oon läskeilly, nii en ollu onneks lihonukkaa. Tosin jos en söis aina koulussa vähemmä viikolla, nii todellaki lihoisin aina viikonlopun dokaamisista ja mässäilyistä. En oo käyny monee viikkoo baarissa ollenkaa, mut ollaa vietetty iltaa K:n ja sen kavereitten kaa, jote on tullu kuitenki juotuu (lue: tankattuu kaloreita).

Vaik pääasiallisesti mun syömiset on noudattanu just tota kaavaa et ma-to syön terveellisesti ja vähä normaalii vähemmä ja pe-su tulee juotuu ja syötyy huonosti, nii mahtu yks ikävä juttuki noihi mun rutiineihi.. Meinaa ahmin viime perjantain taas pitkäst aikaa. Ensi puol pakettii geishoja, sit joku puol levyy piparitaikinaa, 3 sämpylää voin ja juuston kaa (noi kaikki siis normaalie syömiste päälle illalla). Hyi helvetti mul oli paha olo, mut silti ne sämpylätki oli pakko viel tunkee naamaa vaik vatsa huus jo armoo... K:l ja kavereil oli sillo menoo, jote siks mul oli koti-ilta, mikä ny ei päättyny nii mukavasti. Makasin vaa sängyssä ja yritin löytää asentoo, mis vatsaa ei sattuis nii paljoo. Yök. Nii ja en oksentanu.

Sunnuntaina tuli kans syötyy yksiksee kokonaine sipsipussi, koska "sunnuntai ja darrapäivä ja ny saa syyä mitä haluu". Muutenki olin K:lla koko päivän eikä se syöny niit ku pari, nii aika oksettavaa et siel mä possu vaa makasin sohvalla ja tyytyväisenä vetelin sen koko pussin. Voisin ny oikeesti tehä sellasen päätöksen etten vähää aikaa ainakaa sipsii osta, mielummi teen vaik jotai rahkaa tms jos on pakko saada jotai "hyvää"... Tosin en uskalla lupailla itelleni mitää, ku sit se kiusaus on kuitenki kahta kauheempi.

Niijoo ja eile koton käydessä mul tuli jotku ihme menkkaitkuraget ennenku menin K:lle, ja vetelin siinä sitte 3 sämpylää ja 2 jugurttii. Sit oli kyl pakko oksentaa, koska en halunnu mennä turvonneena sinne, mut en kyl tiiä sainko kaikkee ulos. En haluu oksentaa tai ahmii enää, kiitos. Voisin vaikka opetella hallitsee itteeni, tai ainakaa paskaa oloo ei pitäs purkaa syömällä.

Jaahas, tosiaa ku aloin kirjottaa tätä olin tosi hyväl tuulel, mut ny ku muistelin menneit päivii, nii tajusin mite on syytä pelätä vaa'an numeroo taas... Äh, pakko koittaa yrittää antaa niitte ajatuste ny olla. Tänää oon syöny aika hyvin, eli en liikaa enkä liia vähä, huomennaki aion jatkaa samaa linjaa. Jospa se perjantain luku ei iha tappais mua eikä ois pompannu kauheen ylös. Pää pystyssä vaa ja katse eteepäi.

torstai 14. marraskuuta 2013

Epäkunnossa

Mul on mun pääs nii sekavat fiilikset, etten tiiä saanko täst tekstist mitenkää järkevää luettavaa aikaseks. Katotaan.

Taas kerra tuntuu et oon umpikujassa, täl kertaa ehkä enemmä ku koskaa. Mä en oikee tiiä mitä pitäs tapahtuu et saisin muutettuu mun elämän suuntaa; loppujen lopuksha kaikki on vaa musta itestäni kiinni, mut ehkä mä en vaa haluu tarpeeks? Mut toisaalta kyl mä haluun, emmä haluis enää olla tälläne vammanen. Mut mut mut. Joku täs silti jarruttaa mua. Suomeks sanottuna mul on hetkii et mä haluun parantuu enemmä ku mitää, ja välillä en haluukkaa.


Viime viikolla mä tulin siihe pisteesee, et en enää halunnu olla ajatusteni kaa yksin. Niimpä kirjotin äitille pitkät pätkät mun tän hetkisistä fiiliksistä täysi rehellisesti; kerroin mm. et tää koulunkäynti on alkanu tuntuu samallaiselta pakkopullalta ku mitä lukio oli, mul on edellee ongelmii syömisten kaa, mua ahistaa tääl koulus välillä iha tajuttomasti ja tuntuu et oon tääl nii yksin, pelkään et tuotan porukoille taas pettymyksii jos en opi tääl koulus mitää ja et mul on kauheet paineet siitä et ny on se mun "tuhannen taalan paikka" ja pitäs onnistuu. Tiivistettynä vaa et musta tuntuu helvetin pahalta. Noitten asioitten ulos saamine tuntu sillo helpottavalta, mut ny en oo enää ollenkaa samaa mieltä.

Mä en tosiaa tiiä mitä mä toivoin et tapahtuis ku kerroin tunteistani, mut ny mua vaa kaduttaa ja tuntuu et se oli iha turhaa. Kyl mä tiiän et porukat yrittää tukee mua parhaansa mukaa ja olla sillee et "koita ny jaksaa olla siel", mut emmä oikeestaa sillä tuella sillai tee mitää. Ei ne kauniit sanat auta mua jaksamaa yhtää sen paremmi. Jos mul on sellane olo et haluun helvettii täält, nii ei se auta et joku sanoo et "koita jaksaa, enää pari päivää nii pääset kotii".

Tiiän et mun ongelma on just se etten osaa käsitellä sitä ahdistusta järkevällä tai oikeestaa millää tavalla. Mä oon yrittäny löytää siihe tavan, ja oon huomannu ettei se viiltelykää siihe pidemmä päälle auta, mut en oo toistaseks löytäny minkäälaista tapaa. Tajuun myös sen etten mä voi aina ku tuntuu pahalta nii paeta sitä oloo, esim tääl koulussa ollessa olla et mä en tee tai sit lähtee kotii keske kaike. Mua hävettää mite paljo mul on poissaoloja tunneilta, mite paljo oon kaikkii muita huonompi ja jäljessä, mite noi opettajat varmasti kelaa must asioita samoi kui noi mun linjalaiset. Mua hävettää iha sairaasti ajatus siitä, et porukat maksaa iha mukavasti täst mun koulunkäynnist, mut mä vaa perseilen tääl ja oon puolet tunneist pois.


Mut jotenki kumminki tuntuu, etten mä vaa osaa muuta. En jaksa. En pysty. Mä vihaan tätä opiskeluu täl hetkel enemmä ku mitää, mul meinaa tulla itku ainaku en osaa jotai tehtävää (eli jokases tehtäväs), mä vihaan sitä et haluisin osata ja oppii, mut välil vaa tuntuu et mun pää ei toimi. Joku sanois tähä ettei ihme ku mun asenne on tälläne, ja on tää varmasti sitäki, mut mä oon jotenki nii hukassa... Ja yksin. En tiiä mitä mun pitäs tehä. Niiku sanottu, emmä mitää ihmeitä tietenkää oottanu tapahtuvan ku kerroin porukoille näist jutuista, mut taisin mä silti oottaa jotai. Tietty mä toivoin et tää jotenki helpottais, mut mitää ei tapahtunu, aiheutin vaa muis ihmisis turhaa huolta. Mitä mä teen seuraavaks? En haluu enää astuu harhaa.


K:sta sen verran, et meil menee tosi hyvin. Se ihmine saa mut iha tajuttoman onnelliseks, ja oon ilonen et saan vihdoi oikeesti kuuluu sen elämää. Mä jotenki ootin sitä, et se sais mut unohtaa tän kaiken paskan, mut jostai syyst kaikki ei ookkaa menny yhtä kivuttomasti ku aikasemmil kerroil ku mul on ollu joku ihmine mun elämäs. Mä oon edellee iha helvetin epävarma mun vartalosta, mitä en tosin näytä sille. Mua ahistaa iha tajuttomasti se, mite paljo mä ain syön sen luona, ja viel vaaleeta pastaa ja täysrasvasii kermakastikkeita. Tottakai mä nautin sen seurassa erilail ruuasta ku mitä normaalisti; sillon mä maistelen sitä, ja ajattelen et ompa hyvää. Mut sit mä otan lisää vaa sen takii et se on nii hyvää, eikä ees siks et oisin viel nälkänen. Ja sitte mua ahistaa. "Miks ton pitää laittaa nii hyvää ruokaa, et haluun ottaa sitä lisää, ja sit mä vaa lihon".

Tos maanantaina ku lähin K:n luota ja tulin kouluu, oli aika paha olo. Emmä uskonu et se oikeesti näkyis millää lail musta, mut K sit kysy onks mul kaikki hyvin, ku aamulla vaa makasin peiton alla enkä halunnu nousta ylös. Oon miettiny jo pitkää et pitääks mun kertoo sille mun ongelmista ja jos nii millon, siinä ku mietin asiaa taas ja tuli itku nii päätin et se hetki oli sillon. Aika silotellun version mä kerroin, lyhyesti vaa et mul diagnosoitii pari vuotta sitte vaikee masennus ja syömishäiriö (josta se tieski jo, tosin mennees aikamuodos). Ja et vieläki on aika ajoin aika vaikeeta, varsinki koulussa. Ja mulle oikeesti tuli sellane olo, et se ymmärs. Mite on mahollista et oon löytäny nii ihanan miehen, et se voi hyväksyy mussa tälläset asiat? Mä oon iha tajuttoman onnekas, ja siks välil tuntuuki et antsaitsenks mä tollasta ihmistä mun elämää. Mä pelkäsin et sen suhtautumine muhu muuttuis ja pelottaisin sen pois, mut se tais olla oikeesti ilonen et uskalsin jakaa itestäni tän mun pimeemmänki puolen. Ehkä se lähens meit entisestää. Ainaki mä tulin entistä varmemmaks siitä, et siinä on sellane ihmine kene kaa mä haluun olla. Must tuntuu et oon rakastumassa.

Kävin myös tän ke-to yön sen luona, koska ny mul oli mahollisuus (eli auto) ja oli ikävä. Siellä se teki taas mulle maailma parasta ruokaa, ja karkkiiki se oli meille ostanu. Mulle tuli paha olo nii henkisesti ku fyysisestikki siit syömisen määrästä, mietin et miksmä taas menin pilaamaa mun laihtumisen, ei tää voi jatkuu näi. Niiku sanottu oon ajatellu kuitenki parantumistaki paljo, ja aattelin mainita sille myös mua edellee piinaavista syömisongelmista, aattelin senki olevan jonkulaine alku. Kyl se ymmärs senki, mut silti sielt tuli jotai minkä mä onnistuin kääntää huonoks. "Kyl mä ymmärrän et sul on sun pään sisällä vaikeeta, mut onneks sä et missää hengenvaarassa oo, ku oot ymmärtääkseni iha normaalipainossa ja syöt kuitenki normaalisti". Nii mitä mä siitä mietin? Mä en oo tarpeeks laiha. Mul ei voi olla syömishäiriötä, koska oon normaalipainonen. Mun on pakko päästä alipainoo.

Tiiän iteki et tos ei oo mitää järkee, mut mä en oo tarpeeks vahva taistellakseni noit ajatuksii vastaa.  Tai oikeestaa saattasin olla, mut täl hetkel en haluu olla. Mul on sellane olo et mun on viel kerran pakko päästä sinne alipainon puolelle, ja tuntee se ihana laihuus. Ainoo asia missä mul on mahikset onnistuu, jote mun on tehtävä se. Oon pystyny siihe aiemminki, ja aion tehä sen nytki.

Mun pään sisäl käy oikeesti helvetinmoine vilske ja sekamelska. Ajatukset harhailee asiasta toisee, ja unohan jatkuvasti mitä äske ajattelin. Mä hukun.


Mä tiiän et mul on kaikki onnellisee elämää tarvittava tässä; mul on K, ystävii, perhe, mahollisuus oikeestaa mihi vaa. Ja silti mä viel ihmettelen täs mikä mus on vikana. Oon iha helvetin itsekäs.

Yhest asiasta oon ainaki varma. En haluu et ykskää ihmine joutuu olee huolissaa musta. Ainakaa K:n, aion tehä kaikkeni et sil ei oo ikinä huono olla.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Maybe I'm just a bad person

Sori etten oo jaksanu kirjotella, en oo oikeestaa jaksanu miettii koko blogii ollenkaa. Täl hetkel fiilikset on maailma paskimmat: mul on huono omatunto mm. kaikesta, ja tiiän et oon lihonu. Mun on pakko ny ryhdistäytyy.


Viime viikko meni suhteellise hitaasti, vaik olinki ti-ke yön K:n luona. Voin sentää vilpittömästi sanoo olevani tyytyväine siihe, etten tiistaina lähteny keske päivää ja keskiviikkona olin koululla jo heti ekan tunnin alussa. Ainii en mä mikää pyhimys ollukkaa, taisin iltapäiväst jättää väsymyksen takii yhen tunnin välistä, ja nukkuu mun huoneessa. Illal koululla oli jotai halloween-tapahtumaa, ja söin lihapullii, sipsii, karkkii, porkkanoita ja kukkakaalii. Teki iha törkeesti mieli jotai hyvää, ja aattelin/luulin sen olevan iha ookoo. Tulin kämpille muita aikasemmi, ja yritin oksentaa. En saanu mitää ulos.

Niijoo ja sitte torstaina lähinki jo taas kotii, ja jätin perjantain testin välistä. Mul oli ikävä K:ta, halusin vaa päästä sen luo, enkä malttanu enää olla täällä. Kerroin mun parhaalle ystävälle et lähin jo torstaina, ja se sano et "Madde sä lupasit ettei K vaikuta sun koulunkäyntii". Ensi mä heitin kauheet tekosyyt ja selitykset sille siihe takas, mut sit kelasin, et ketä mä yritän huijaa. Turha mun on mun parhaalle ystävälle niit selityksii kertoo, samalla ku yritän vakuuttaa itelleni sen olevan iha ookoo. On mussa näköjää sentää jotai inhimillisyyden rippeitä viel jäljellä; mul oli oikeesti huono omatunto. Mut tein silti mitä tein. Keskiviikon porsastelujen jälkee ei enää paljoo jaksanu kiinnostaa torstainakaa, ja K teki taas nii hyvää ruokaa et oli pakko ottaa lisääki, ja sit syötii karkkii.


Perjantaina olin parin kaverin kaa kattoo yht bändii paikallises kuppilassa, ja tuli dokattuuki vaik ei ollu tarkotus. Menin K:lle yöks, ja onnistuin saamaa pienen riidanki aikaseks. Me ei olla riidelty kertaakaa selvinpäi, mut ny oon jotenki onnistunu aiheuttaa jotai vääntöö ainaki kolmesti, ku molemmat on ollu kännissä. Miks mä satutan ihmistä, joka on mulle kaikkein tärkein? Haluisin selittää asian humalalla, haluisin puolustautuu sillä et mun humalat on uude lääkityksen takii vähä rajumpii ku aikasemmi, mut eipä se silti mikää selitys oo. Ite mä päätän mite paljo mä sitä alkoholii kittaan, ja minä se oon silti kuka tekee mitä tekee. Saatii kuitenki sovittuu koko homma.

Lauantai oli tosi ihana, oltii K:n kaa koko päivä yhessä. Se tuli meille syömäänki porukoitten kaa, ja ne siis tapas ekaa kertaa. Pelkäsin etukätee et siit tulis jotenki tosi kiusallista, mut tunnelma oliki alusta asti tosi rento ja luonnnolline, ja ilmeisesti kaikkie osapuolten mielest oli ollu tosi mukavaa. Illalla meil oli tiedos mun kaverin järjestämät pippalot, ja mun paras ystäväki oli tulossa poikaystävinee paikkakunnalle. Oli ihanaa mennä K:n kaa sinne "pariskuntana", ja seki tuli mun parhaan ystävän poikaystävän kaa hyvi juttuu. Mul oli iha törkeen hyvä olla. Noh, läträsin kuitenki taas vähä liikaa viinan kaa, ja muistiha siinä osittai meni. Muistin aamulla et oltii taas väännetty K:n kaa, ja tiesin et se oli taas ollu mun vika, mut en sitte muistanu tilanteesta yhtää sen enempää. Vietettii koko päivä taas yhessä, ja aamulla yritin ottaa sen riidan puheeks, koska halusin tietää mitä olin tehny, mut K ei ollu kiinnostunu puimaa sitä enää. Illalla kuulin bestikseltä mikä se juttu oli ollu, ja mä vaa en voinu olla ottamat asiaa puheeks viel K:n kaa.

Mul oli iha hirvee fiilis. Oon onnelline et se kerto mulle suoraa miltä siit oli tuntunu, mut mä vaa kelasin mikä hirviö musta on tullu. Ei se vaa mee nii, et mä voin juua nii et muisti menee ja sekoilla iha mitä lystään. Mä vaa en haluu loukata sitä ihmistä, enkä satuttaa millää tavalla. Silti onnistuin tekee sen samana viikonloppunaki kahesti, ja saamaa miehen lähes kyynelii. Saatii sovittuu ja puhuttuu toiki läpi ja pyysin viel uudestaa anteeks, jonka jälkee oltii taas iha normaalisti, mut mul on asiasta edellee paska fiilis, ja tiiän et on K:llaki. Mä vaa en voi sekoilla tollee enää, en haluu testaa mite montaa virhettä K jaksaa multa katella. Ehkä tää on just se syy, miks me ei edelleenkää olla virallisesti yhessä. Mä voin nii kuvitella et se näkee mus kaks ihmistä: (toivonmukaa) sellasen joka paijailee ja antaa sille rakkautta ku ollaa kahestaa, mut sit myös sellasen, joka kuitenki perseilee tunteettomasti välillä. Mun pitäs varmaa lopettaa dokaamine, en haluu kännis (enkä kyl muutenkaa) enää kertaakaa vääntää sen kaa. Sunnuntain syömisistä viel sen verra, et ylihä neki kalorit meni: 3/4 pizzaa, pari leipää, sipsii ja dippii sekä limuu.



Tää viikko on mulle siinä mielessä erilaine, et ny oon tääl koulus junalla, eli en pääse karkaamaa kesken viikkoo mihinkää. Se on oikeestaa tosi hyvä juttu, koska mulle se kiusaus lähtee on iha liia suuri muuten. Aattelin etukätee et täl viikol mä panostan ja teen kaikkeni koulun etee et voin sitte olla tyytyväine, mut alotin sen laiminlyömisen jo tänää. Jaksoin istuu ekalla tunnilla tyylii puol tuntii, minkä jälkee tulin huoneesee nukkumaa väsymystä pois, ja ei, en saanu aikaseks mennä enää takaskaa.

Jotenki tää koulunkäynti on muodostunu mulle hirveeks stressitekijäks; tiiän et tää on mulle vitu tärkeetä ja tää voi vaikuttaa ratkasevasti mun tulevaisuutee, mut mua ei enää vaa kiinnosta enkä jaksa. Mul on koko hommasta sellane iha sama -fiilis, ja jos mä saisin päättää, jättäsin tän koko homman kokonaa välii. Mä en voinu kertoo porukoille esim. et lähin jo torstaina kotii, mä tiiän et ne ois ollu vitun pettyneitä, mut sen mä oisin ansainnukki. Ne maksaa ittensä kipeeks mun koulunkäynnistä, ja mä en haluu sanoo etten arvosta sitä, mut ehkä mua ei vaa kiinnosta tarpeeks. Miks kaiken pitää tuntuu taas nii raskaalta? Mä en jaksa sitä, et viikonloppuna ku oon kotona, mua heti pommitetaa kysymyksil tyylii "noh mitäs opit tällä viikolla?" ja jutuilla kuten "sulla on ny tässä kyllä tuhannen taalan paikka, sä teet tätä ny tulevaisuuttas varten".



Tää on alkanu tuntuu samallaiselta pakkopullalta, ku mitä mun lukion käynti oli. Minne helvettii katos se motivaatio, mikä mul oli tyylii huimat pari viikkoo ku alotin täällä? Ja mite mä löydän sen uudestaa? Mä oon tuottanu elämäni aikana mun vanhemmille ja kaikille muillekki nii paljo pettymyksii, et mun ois pikkuhiljaa aika alkaa onnistuu jossaki. Ei oo tarkotus rypee missää itsesäälissä, mut mä tiiän et oon tehny taas liikaa virheitä viime aikoina. Emmä haluu olla näi huono ihmine. Mä vaa oon ollu helvetin itsekäs, ja siihe ny vaa yksinkertasesti on tultava muutos.


En oo tosiaa hirveesti jaksanu ny noit ruoka-asioita miettii, vaik mun takaraivos onki jyskyttäny ku oon noi huonosti syöny. Mä en voi taaskaa muutaku toivoo etten oo lihonu niiiin paljoo, ja et toi toimis jonkulaisena buustina aineenvaihdunnalle... Siinäpä meni taas lahjakkaasti yks viikko, jonka jälkee olisin voinu olla laihempi, eikä päinvastoi. Tää on nii perseestä. Mä tiiän et K:n mielestä mun vartalos ei oo mitää vikaa ja sen mielest mun tuskin tarttis laihduttaa, mut mä vaa en ite kestä itteeni. Toisaalta ehkä se on hyvä merkki, etten oo jaksanu ny stressaa syömisii nii paljoo, jos toisen ihmisen läheisyyden ne hyvät vaikutukset alkaa jo vähä vaikuttaa mussa? Harmi vaa et ny ku nään K:ta vasta perjantaina, mul on taas iha liikaa aikaa keskittyy omii huonouksiini.. Tänääki oon syöny kaks lämmint ruokaa, ja molemmat oli vähä turhan reilui annoksii. Periaatteessa mä haluisin olla käymättä enää vaa'alla ja syyä tälläki viikolla sen mukaa mikä tuntuu hyvältä, mut jos mä sinne vaa'alle kuitenki eksyn, en haluu nähä siel sitä isoo lukuu. Ei mun vaa oo aika lopettaa vielä.


Mun tekis mieli vaa nostaa kädet ilmaa, ja pyytää koko maailmalta anteeks.

Anteeks äiti ja iskä, etten oo antanu koululle nii hyvää panosta ku mitä ois pitäny. Anteeks etten oo ollu normaali, ilonen tytär.

Anteeks K etten oo aina kohdellu sua nii hyvi ku oisit ansainnu, enkä oo ollu parempi sulle. Mä lupaan et tähä tulee muutos, ja sun ei tarvii enää kärsii mun takii.

Anteeks kaikille ystäville, etten oo ollu tarpeeks läsnä. Anteeks etten oo soitellu, enkä muutenkaa pitäny tarpeeks yhteyttä. Se ei johdu millää taval teistä, vaa iha vaa musta. 





Täl hetkel mä haluisin näyttää tolta. Must tulee viel eheempi ja parempi ihmine, ja myös ulkoisesti kaunis. Mun on aika alkaa tehä muita onnelliseks.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Terve hullu

Empäs syöny sillo keskiviikkon illal enää mitää, paitsi yhen karkin K:n luona. Kysyin ensi onks sil leipää ja se oli et joo, mut sit ku mietin enemmä, nii totesin etten haluukkaa syyä. Leipä ei oo tarpeeks hyvää, et se ois ollu sen arvosta, ja oisin luultavasti edellee ollu nälkäne. Hetke toivoin salaa et K tekis meille pastaa, mut ku olinki sanonu etten ookkaa nälkäne, se lämmitti sitä vaa itellee. Jälkikätee olin supertyytyväine. Unilääkkeet oli loppu, ja mul tuli sellaset perus ilta-ajatukset siin ku toivoin saavani unen päästä kiinni, et "huomen voisin tehä vähä pastaa" jne jne. Eipähä sitte kuitenka enää eile kyl tehnykkää yhtää mieli. Voittajafiilis.


Eile siin aamulla lähettii sen luot samaa matkaa, ja sanoin et pitää käyä apteekis. K kysy et mitä mä sieltä, ja sanoin et juttuja, joho se heitti, et "jotai mielialalääkkeitä". Mus ei ulospäi varmastikkaa näkyny minkäälaist reaktioo, mut sisäl vähä läikähti. Huono vitsi. Vai oliks se ees vitsi. Olin vaa et joo just nii. Oliks se oikeesti iha viaton läppä, vai kertoks toi samal sen suhtautumisesta masennus-/mielialalääkkeisii? Mitä jos oisin sanonukki et "no joo itseasias oon pari vuot syöny masennuslääkkeit"? Mitenkähä se ottais asian, jos sais tietää. Nojaa, onneks mä päätin jo aikoi sitte, etten aio valasta näit mun synkkii puolii sille. Oommä muutenki ajatellu et voisin ehkä jossai vaihees jättää sen Seronilin pois, kunha oon varma et mä pärjään ilma. En ainakaa viel uskalla lopettaa, ku pelkään sitä tiputusta, jos mä ny kohtaan jotai vastoinkäymisii. Ja kai se on pitävinää tota ahmintaaki jotenki kurissa.



Hypin ny vähä aiheest toisee, mut niiku sanottu, nii tää sairastelu on ny erilaista, ku tiedostan sen iteki ja läheisetki tietää. Periaatteessa voisin kertoo K:lle, mut ku se ei täl hetkel vaikuta meiä yhteisii tekemisii mitenkää, nii en nää tarpeelliseks. Pahimmas tapaukses se vaa suhtautuis muhu eri tavalla. Sillai se vähä meni kavereitten kaa aluks, mut nykyää oon vaa se, jolla "oli joskus anoreksia", eli niille mä en luonnollisestikkaa puhu enää mitää mun oloista näihi liittye.

Äitille mä taas pyrin sanomaa suoraa jos mul on paha olla, varsinki sillo jos tuun sen takii himaa. Se oli ihana keskiviikkoillal, ku olin mun huonees valmistautumas K:lle lähtöö, nii se tuli kysyy ensi jotai iha muuta ja sit kyseli jotai et "mite sä ny voit, onko tapahtunu jotai erityistä, miks ahistaa" ja olin vaa et en tiiä miks tuntu pahalta, mut tuntu et piti päästä vaa kotii. Sit se sano viel et "koitaha huolehtii syömisestä ja pidä huoli itestäs". Voi ku tietäsitki jo mite oon alkanu pelleilee täl taas. Vaik äiti jossai vaihees huomaiski mun laihtumisen, se ei vois auttaa, se vaa vois kattoo sivusta mun vajoamista. Mä en tarvii täl hetkel apuu, enkä haluukkaa. Kaikki on hallinnassa, ja täl hetkel oon super tyytyväine itteeni. Mä haluisin vaa et äitiki tietäs sen, ei sen tarvii olla must huolissaa, mä pärjään kyllä.


Eiline päivä meni syömiste osalt hyvi. Kahvii, jugurttii, kanasalaattii, omena, iltapalaks viel pari porkkanaa ja toine jugurtti, K:n luona viel vähä lohkoperunoit ja ketsuppii. Kyllähä sitä taas yöl tuli nälkä, mut siks mä rakastan tuol olemista, ku ei kuitenkaa tarvii syyä. Taas kerra kävin kaikki maholliset "huomenna iha oikeesti teen sitä pastaa"-ajatukset läpi, mut eipä tee enää mieli. Kävin tos vaa'allaki, kahen viikon takasesta -700g uujee! Vois olla enemmä, jos en ois läskeilly... Noh, mielummi hiljaa hyvä tulee ku ei ollenkaa. Tänää tai huomenna ois mahollisesti dokaamist tiedossa, mut ny must tuntuu et oon ansainnu sen. Ah kaipaan jo humalaa.